PikkuKamun kanssa kaksi vuotta

- Mulla ei ole mitään tekemistä.
- Mmmm.
- Kuuletko? Mulla ei ole mitään tekemistä, sanoo PikkuKamu, tällä kertaa vähän pontevammin.

Lasken Hesarin käsistäni ja käännän katseeni Britannian pääministerin EU-kannanotosta ja Amerikan hurrikaaneista PikkuKamun vaativiin ruskeisiin silmiin.
- Ei ole mitään tekemistä, hän sanoo taas.
- Voisitko hakea hyllystä Nikke ja nenä -kirjan? minä ehdotan. Olen aika ylpeä, sillä meillä kahden aikuisen kodissa on vielä muutamia pehmoeläimiä, rakennussarja ja satukirjoja PikkuKamun käyttöön. Eikö Raittiuskilpakirjoituksessa palkinnoksi vuonna 1970 saatu kirja kelpaisi?
- Ää, se on tylsä.
- Entäs Tintti Tiibetissä, Mustan saaren salaisuus tai Lento 704? ehdotan toiveikkaana. Sarjakuvakirjat ovat nököttäneet kymmeniä vuosia kunniapaikalla kirjahyllyssämme.
- Minä olen jo lukenut ne, toteaa PikkuKamu ykskantaan. Suu on vääntynyt mutruun. Okei, minä luovutan.
- Entäs jos me tehtäisiin yhdessä vohveleita? minä ehdotan.
- Jippii, hihkuu PikkuKamu. - Ja hilloa ja kermavaahtoa!

kahvi ja hesari.jpg

Kuten niin monta kertaa aiemmin, PikkuKamu ja hänen veljensä ovat meillä yökylässä. Aina me käymme tuon saman keskustelun aamupalan jälkeen, kun minä istahdan sohvaan ja yritän lukea viikonlopun sanomalehteä. PikkuKamu ja hänen veljensä haluavat, että teemme jotain yhdessä, että jutellaan ja puuhataan. Että minä kuuntelen, mitä PikkuKamu sanoo. Vastaan kun hän kysyy. Olen aidosti läsnä tässä ja nyt.

Kamu-suhteemme on jo parin vuoden ikäinen. Elämässäni oli tilanne, jossa omat lapsemme asuivat jo omillaan ja halusin tehdä jotain merkityksellistä. Meillä oli ollut kahtena kesänä kesävieraita erään lastensuojelujärjestön kautta. Teimme lasten kanssa ihan tavallisia juttuja mökillä. Kesistä jäi mukavat muistot. Kun Hesarissa oli juttu OmaKamu-toiminnasta, leikkasin jutun heti talteen. Valokuvassa naurettiin ja keikuttiin kiipeilyseinällä. Ihan tavallisen näköinen aikuinen tapaa 10-vuotiasta pikkutyttöä kerran pari kuussa, siinä kerrottiin. He tekevät yhdessä ihan tavallisia asioita, joista molemmat tykkäävät, kirjoitti toimittaja.

Ajattelin, että voisin toimia yhden lapsen aikuiskaverina pitkään, ehkä vuosia. Voisin tehdä kaikkea kivaa ja olla tukena pienelle ihmiselle, mutta saada myös itselleni iloa uudesta ihmissuhteesta. Kaiken tuon olen saanut Kamuna toimiessani ja paljon enemmän! 

Kun Kamu-suhteemme kahvikuppikeskustelun ja koulun iltapäiväkerhon jälkeen alkoi ihan konkreettisesti, taisi meitä kaikkia jännittää: minua, PikkuKamua ja varmasti myös PikkuKamun äitiä. Mutta siitä se lähti, kun tutustuimme toisiimme ja löysimme yhteistä tekemistä.
Jos jotain näinä vuosina olen oppinut, niin sen, että Kamuna oleminen ei vaadi mitään ihmeellistä. Vain sitä, että olen oikeasti läsnä, kun minua kutsutaan. Sen voi tehdä sellaisella tavalla, josta molemmat tykkäävät; pulkkamäessä, uimahallissa, iltapalapöydässä, bussimatkalla tai lähettämällä postikortin Lapista. 

Lapset odottavat tavallista, turvallista aikuista, joka sitoutuu pitkäaikaiseen ystävyyteen. OmaKamu ry tarjoaa siihen puitteet, koulutuksen ja tuen. Kamuille ja PikkuKamuille on tarjolla myös retkiä ja yhteistä tekemistä. Nähdäänkö jalkapallomatsissa?

Eeva Heikkilä

Kirjoittaja on Kamu kahdelle sisarukselle ja OmaKamu ry:n hallituksen jäsen. Hän on naimisissa ja kahden aikuisen tyttären äiti. Perheeseen kuuluu myös kaksi koiraa, jotka ovat saaneet PikkuKamuista innokkaat ulkoiluttajat. Keittiön seinällä olevassa huoneentaulussa lukee: Ei elämä ole mitään ihmeellisyyksiä. Se on pieniä arjen iloja.